Jääkiekkokirja 1966 - 1967

Voittomaali viime sekunneiIla Viipurin Reippaan tie mestaruuteen lyhykäisyydessään oli seuraava (sarja pelattiin cup-systeemillä): Reipas voitti ensin HJK:n 3.3. 1928 pelatussa ottelussa 4-3 (1-1, 2-1, 1-1). Leo Tukiainen toteaa, että HJK:n pelaajat tu- livat silloin Viipuriin hakemaan varmaa voittoa, mikä ajatus kostautui nopeitten viipurilaisten toimesta. Seu- raavassa ottelussa, joka pelattiin Tampereella 11. 3. 1928, Reipas joutui lujille Tampereen Palloilijoitten kanssa, sillä tarvittiin kaksi jatkoaikaa, ennenkuin voitto loh- kesi. Varsinainen peliaika päättyi maalittomana, samoin ensimmäinen jatkoaika. Toisella jatkoajalla TaPa teki johtomaalin pitäen johdon käsissään miltei ottelun lop- puun saakka. Reipas sai 3 min. ennen loppua tasoitta- van maalin ja juuri ennen loppuvihellystä ruuhkasta voittomaalin, joka takasi jatkopaikan. Reippaan jouk- kueen matka Tampereelle olisi luku sinänsä, sillä koko yön matkustuksen jälkeen joukkue pelasi päivällä mara- tonottelun. Ottelun venyessä odottamattoman pitkäksi joutui joukkue menemään takseihin luistimet jalassa. Autoissa riisuttiin osa varusteista ja hädin tuskin ehdit- tiin junaan, joka aloitti jälleen pitkän ja silloin hitaan taipaleen kohti Viipuria. Loppuotteluun olivat selviyty- neet Kiffen Helsingistä ja Reipas. Tämä odotettu kamp- pailu pelattiin Viipurissa Salakkalahden jäällä 18.3.1928. Tämän mestaruutta koskeneen yhteenoton Reipas selvitti reippaasti edukseen numeroin 5-1 (1-1, 3-0, 1-0), mi- kä voitto toi ensimmäisen Suomen mestaruuden "jää- hockeyssä", kuten peliä siihen aikaan kutsuttiin. Mesta- ruusmitalissa on tosin pieni kaiverrusvirhe, sillä teksti kuuluu: "Suomen jäähoyckeymestaruus 1928". Omista varusteistaan Leo Tukiainen muistaa, että hä- nellä oli jaloissa tavalliset jääpallomaalivahdin säärisuo- jukset ja tyyny "rintapanssarina". Käsissä olivat säämis- kähansikkaat, jotka kasteltiin ennen ottelua kuumassa vedessä ja päälle vedettiin tavalliset "rahtirukkaset". Maila oli ruotsalaista valmistetta. Se tosin ainakin alussa tiukan paikan tullen usein heitettiin menemään - ehkäpä rukkaset tuntuivat varmemmilta! Erikoisuutena mainit-

takoon, että silloiset maalivahdit käyttivät topattua lip- palakkia, jolla myös torjuttiin laukauksia! Näin jälkeen päin Leo Tukiainenkin myöntää, että se olikin todellista "urheilua" jo harjoituksissa, kun kiekkoa torjuttiin jos- kus topatulla lippalakiila - huh huh! Loukkaantumisia- kin sattui joskus. Lähinnä ohuet suojukset jaloissa aiheut- tivat suurimmat mustelmat ja säärien "rustoutumisen". Myös kämmenet olivat usein rikki rukkasista huolimatta. Ainoastaan kerran sattui kiekko vasempaan silmäkul- maan, joka tikattiin sairaalassa. Kenttäpelaajilla olivat varusteina omatekoiset toppaukset, jotka saattoivat ha- jota tiimellyksessä kesken ottelun. Mestaruusloppuotte- luun Leo Tukiainen sai ruotsalaista valmistetta olleet säärisuojat, jotka olivat huomattavasti paremmat kuin aikaisemmat. Kentän varusteista Leo Tukiainen kertoo, että laidat olivat matalat, n. 30 sm:n korkuiset. Maali oli puukehyk- sinen teräsverkolla varustettu. Maalin takana oli noin 2:x:.3 m:n kokoinen verkko, jonka takana maalituomari hoiteli tehtäviään. Viipurin Salakkalahden kentällä oli valaistus, joka käsitti neljä lamppua, joten ainakin maali- vahti oli helisemässä koholaukauksen tullessa kohti. To- sin näitä "kohoja" osasivat kovin harvat pelaajat. Mai- nittakoon, että vuoden 1928 mestaruusottelu pelattiin päi- vällä, joten "valovaikeuksia" ei ollut.

179

178